lauantai 2. syyskuuta 2017

Rohkeudella ja rakkaudella. -Kesäni 2017

Pitkään täältä pois ja sitten ei ajatuksissa kuitenkaan.
Tämä kesä on ollut yksi elämäni kesistä,
 ei ehkä sen myönteisemmässä mielessä, 
mutta syvä matka itseen ja omaan parisuhteeseen.
Hyvin henkilökohtainen,
 hämärä, kuten tämän kesän sää,
 aika itkuinenkin


Mieheni myös on elänyt ehkä yhtä elämänsä kesää , 
elokuvatuotannon avustajana saanut tavata hukeita ihmisiä,
 toteuttaa sitä missä on loistava,
 ja saanut ympäripyöreistä työtunneistaan ansaitsemaansa
 huomiota ja hyväksyntää.
Lisäksi lomani aikana hän ajoi kahden ystävänsä kanssa Erkkola- mopolla
 kymmenen päivän huikeasti suunnitellun ja onnistuneesti toteutetun reissun 
läpi satavuotiaan suomen 
Norgamista -Kotkaan.



Kotona olevista lapsista pienempi sai "sateliittikodin" keskustasta, 
jotta lukio olisi lähempänä.
Ja vanhempi täytti viime viikolla 18,
 hurauttaen samantien pihaympyröistä omalla autollaan 
maailman teille.
Aika paljon eroontumista siitä tutusta,
 omasta, 
suunnitellusta ja turvallisesta arjesta.
Siitä arjesta, jota olin tottunut pyörittämään.

Yhtäkkiä kaikki vain menivät ja tulivat, 
pyysivät ja lähtivät 
ja itsestä tuntui että tämä yhdessä rakentamamme kotiunelma 
olikin yksin minun vankilani,
 ei jokainen meistä voi vain olla ja mennä, 
jonkun tehtävä on huolehtia
 ja vastata pysyvyydestä.

Syviä vesiä, 
katkeruuttakin,
 sohvalle koirien kanssa uppoamisesta, 
hätää ja yksinäisyyttä,
 mihin ne ihan omat unelmat ovat kadonneet?
Mihin minä katosin?
 Olinko ymmärtänyt yhteisistä tavoitteistamme jotain väärin?
Olin äärimmäisen ärsyttävä, itkuinen ja syyllistävä.
 Häpesin itseäni hetkittäin.
Pelkäsin, että nytkö se masennus löysi minut.
Olen läheisriippuvainen ja varsinkin perheriippuvainen,
tunnistan sen nyt täysin. 


Ensihätään kielsin mieheltäni kaiken vastaavan jatkossa.
 Hänen tehtävänsä on olla kanssani,
 rakkainta ei vaan kuulu jättää viettämään lomaansa yksin. 
Ja niinhän se onkin, edelleenkin.

Mutta
 nyt kun elämä on asettumassa pienin askeliin uuteen uomaansa, 
ymmärrän, ettei toista voi kahlehtia,
 on luotettava siihen,
 että mitä se erilaisen elämän ja onnistumisten tunne antaakin,
 ei ole suunnitelmallista toisen hylkäämistä
tai pienentämistä.
Että elämässään rohkea, onnistuva ja elossa oleva puoliso
 ei vähennä minun määrääni
 tai poista minun unelmiani.

Olen hänestä suunnattoman ylpeä.
Rakastan sitä paloa hänen katsessaan silloin kun hyvämieli säkenöi silmissä.

Olen hänen mopomatkailaisistaan äärettömän ylpeä,
 uskalluksesta karata tästä arjen pyörityksestä.

  

Olen oppinut heiltä paljon, 
itsestäni.
Siitä, että tämä koti unelmineen on edelleen minun ankkurini,
muttei vankila kuitenkaan.
Olen oppinut, että vaikka kuinka rähmin surussa ja itsesäälissä, 
en ole yksin.
Ympärilläni on huikea, rohkea perhe, 
vahva puolisoni

ja ihanat, rakkaat ystävät, 
joiden edessä saan olla heikko, 
säälittäväkin
mutta myös se rohkea ja ennakkoluuloton.

Saan olla minä


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Meillä asuu mummi

Nyt ollaan sisustamisen ytimessä.
Tiedän, että monella ystävällänikin
 on kauniimpi koti kuin meillä, 
 parempi sisustussilmä ja idearikkaus kuin minulla.
Sisustaminen on maailma, johon pitäisi olla aikaa upota
.. ja rahaa.
Kirjoitan silti rohkeasti nyt pari lausetta tämän kodin sisustuksesta.



Mulla on tunne, että tämä talo täällä sisustaa, 
koitan vain aistia mihin suuntaan.
Monta juttua,
 joita kuviteltiin ja jopa ostettiin rempan aikana etukäteen kivoina,
 on jäänyt käyttämättä kun eivät ne lopulta sopineetkaan valmiiseen.
Enää en osta mitään ennenkuin projekti on tarpeeksi valmis.

Viime viikolla näin tuttavaani,
 joka oli muuttanut parisuhteesta omaan kotiin
 ja vaikka oma parisuhteeni on kunnossa,
 niin kummallinen kateus hiipi mieleen.
- Ihan oma koti. 
Puhuin tästä kotonakin
 ja samalla tajusin, että onhan minulla mahdollisuus 
"omaan huoneeseen"
ja omaan puuhailutilaan


Mummon huoneeksi kutsumamme huone on käytännössä tyhjillään, 
koska ei meille taida koskaan sitä "mummoa" tulla.
Huone on se,
 mikä oli muuttaessamme jaettu kahtia,
- toisella puolella sauna ja pesuhuone,
toisella puolella varastomainen kapea tila.

Huoneessa on nyt meidän aikuisten vaatekaapit, 
mutta walking closetiksi vanhat vaatekaapit eivät suostu taipumaan. 
Tämä talo on vain liian vanha ja maalainen semmoiseen hömpötykseen
 eikä meidän vaatteetkaan ole ihan niitä walking closet tyyppisiä.



Mummonhuone
 on usein se  perävarasto minne kannetaan käsistä kaikki se roju,
 joille ei ole paikkaa, 
mutta mitä vielä tarvitaan 
Se on paikka,
 missä kerran kaksi käytetyt vaatteet saavat levähtää, 
jotkut jopa päiväkausiksi unohtua.
Kiikku nurkassa oikein huutelee vaatteita päälleen.


Ja kuin tilauksesta mieheni kertoi että saamme sen vanhan sängyn,
 jota olin jo pari vuotta sitten himoinnut.
Sänky ekana iltana

 Wanha, uusi sänky 
ja huoneelle uusi elämä,
miehen vaatteet heilahtaen meidan makkariin.
 sillä itsehän minä olen se "mummo" tässä talossa 
ja nyt minulla on omaa tilaa mummoilla.

Oman mummini kutoma räsymatto,
 kuvia rakkaista,
 kukkia, virkattua, wanhaa, kirjoja, lankaa
muistoja, tarinoita,
 juuria ja unelmia.
Niistä on turvallinen, aikaan pysähtynyt mummin huone tehty.

Vielä haluaisin uskonnollisen seinävaatteen sängyn päätyyn, 
 jonkun semmoisen kuin minun mammallani oli
Sellaisen mitä saisi pieni lapsi ihmetellä, käsin kosketella.









"Ota vastaan mummikulta, 
kaunein,
 kallein lahja multa
mitä voisin koskaan lahjoittaa.
Rakkaudella kaulaan ripustaa;
nämä omat pienet käsivarret,
jotka sua rakastaa"
- Birgit Ahokas-



lauantai 8. huhtikuuta 2017

Huominen on huomenna

Sain viime yönä valvoskellessa mahdollisuuden
 palata vanhoihin kaunoihin ja katkeruuksiin.
Ihmisiin, joiden kanssa en välitä olla tekemisissä, 
mutta tiedän heidän olevan olemassa omine totuuksineen.

On mielenkiintoista kuunnella itseään ikäänkuin 
lintuperspektiivistä, 
aika on antanut asioille etäisyyttä ja korkeutta,
 että mitähän minä tänään asioista ajattelen.
Olenko valmis antamaan anteeksi kokemani ilkeydet ja pahat puheet.
 Annanko anteeksi,
 vaikkei sitä minulta edes koskaan pyydetä?
Jos annan anteeksi ja unohdan 
tekeekö se minusta tossunpohjan? 
Missä on itsekunnioituksen ja vihan ylläpidon erottava raja?
Tiedätkö sinä?


Päätin, etten unohda 
mutten jatkakkaan.
Kitkeryys ei maistu.
En käytä energiaani vanhojen vääntämiseen.
Pysyn siellä ylhäällä, liidän kakan yli enään  siipiäni likaamatta. 
Huokaisen,
 että semmosta

 Katson sitä mitä omalla elämällä on minulle tarjottavanaan. 
Mitä huominen antaa 
ja mihin se tunteitani vie.
Eiliseen tuijottelu on pysähtymistä ja takaumaa. 
Sen yli olen kasvanut, jotain toivottavasti rämpiessä oppinut.

Huominen
 ja sitä seuraavat huomiset ovat kiinnostavia.
Tavallisia ehkä,
 arkisiakin,
 mutta niissä on elämää, johon voin itse vaikuttaa.
Niissä on ihmisiä, joita haluankin niissä olevan.
Niissä on  unelmia ja haasteita, joita voin käsitellä 
ja joihin voin vaikuttaa.


Huomista kohti kasvaen, 
vaikeuksista oikeasti oppineena.
Sydän syrjällään, mutta selkä suorana.
Sen kaiken minä olen ansainnut
enkä oikein malta edes odottaa. 
Taidankin aloittaa jo tänään.

Hymyillen.


Kaikki on hyvin

torstai 23. maaliskuuta 2017

Elämän kevät

Kaksi yövuoroa ja paljon univelkaa takana.
 Aivot sopivassa moodissa elämän ihmettelyyn.
Ulkona paistaa aurinko ja jokainen valon säde loistaa elämänvoimaa.
Kaikki on taas mahdollista, 
pimeys on takana.


Olen huilaillut työvuorojen välisen ajan ja katsellut normaalia enemmän tv;n tarjontaa. 
Useampaa reittiä myöden olen ajautunut syövän värittämiin elämän tarinoihin 
ja kuten arvata saattaa
kaikilla tarinoilla ei ole ollut onnellista loppua.
Jotkut matkat ovat kohtuuttoman lyhyitä ja/tai epäreiluja.
Mutta samalla niissä tarinoissa on ollut valtavasti elämää, 
läsnäoloa
 onnellisuutta.
 Vaikeina hetkinä tavallisen arjen kaipuuta.

Työkaverini on saattohoitokoulutuksessa ja ohimennen kertoi saamistaan ajatuksista,
 lause jota olen miettinyt nyt muutaman päivän;
 Koskaan ei saisi puhua kuolemasta puhumatta elämästä.
Onko sen myös toisinpäin? 
Ei voi täysin syöksyä elämän onneen
 ellei hyväksy kuolemaa ja luopumista?

Äsken katsoin Maria Veitolan yökylässä jakson, 
jossa hän vieraili Eva Wahlströmin luona.
Kukaan ei ole elävämpi ja elämästä innostuneempi kuin Eva
 ja kuka meistä tietää kuolemasta enempää kuin Eva?
 - nainen,  jonka valo puhuttelee minua.
Eva on oivaltanut elämän suuruuden, 
se ei niinkään näy hänen hyvyyden kilvoittelunaan,
 kuten usein luullaan elämän tarkoituksellisuuden tarkoittavan,
vaan tarttumisella siihen,
 mitä elämällä on annettavana.
 Ilona siitä, että elämä on tässä ja nyt.
Evan elämänvalo loisti läpi kuvaruudun antaen uskoa itsellekin

Ettei elämä ole koko ajan jonkun saamista tai jahtaamista
 ja sen miettimistä mitä vielä pitäisi. 
vaan ajattomuutta tässä ja nyt.
Sitä vähän rutiinin omaista arkeakin
 koristeltuna juhlan ihmeisiin.

Ihmisiä, jotka haluavat olla lähellämme
 ehkä vain hetken
 tai vielä seuraavassa elämässäkin.

Ja siksi me niin rakastamme kevättä ja uutta elämää,
 koska tiedämme sen olevan hetken lainaa.
Ja siksi kevääseen kuuluu mennä täysillä mukaan,
 nauttia sen ainutkertaisuudesta.

Ja siksi me uskallamme elää.
Meille on annettu mahdollisuus,
 ja sen saa käyttää: 
Heti :)


maanantai 20. helmikuuta 2017

Rakkauden ja elämän tunneturbulenssi

Elin viime viikonloppuna yhtä elämäni hienointa ja tunnerikkainta viikonloppua.
Vuorotyöläisenä sitä joutuu usein tinkimään omista unistaan 
saadakseen elää sitä normiaikaa, jota valtaosa ihmisistä elää.
Univelkaisena  katselee maailmaa hyvin tunnepuoli edellä,
 järki ja ymmärrys ovat väsymyksen harmaankalvon alla,
 sen sijaan tunnepuoli lentää kuin 
vuoristoradan jarruton kärry.

Ensin annoin torstai-iltana kolme toinen toistaan kauniimpaa kukkoa teuraaksi,
 oli pakko kanojen hyvinvoinnin vuoksi,
 mutta koen edelleen, että minun on tämä ratkaisu luojan kanssa vielä keskusteltava, 
itselleni anteeksi saatava,
 elämältä anteeksi pyydettävä.

Perjantai oli päivien päiwä,
 vanhimman tyttäreni wanhojen päivä, 
Lapseni oli kauniimpi kuin koskaan,
 sosiaalisempi kuin ikinä,
 yksi palanen akateemista universumia.
 Minä sain olla hänen äitinsä.
Sen kauniin, kultaisen ja elämässään selviävän nuoren naisen äiti. 
Voi tätä pakahduttavaa rakkautta.


Juhlista menin suoraan yövuoroon, ei edes suuremmin väsyttänyt,
 lensin yön siinä pakahduttavassa ylpeyden ja hämmennyksenkin tunteessa.

Lauantaina heräsin muutaman tunnin unilta nuoremman tyttäreni herättämänä. 
Heräsin jostain niin syvältä, etten edes tiedä missä olin unessani ollut.
Uintikisat 7 kuukauden tauon ja vahvan lopettamisen jälkeen.
 Välissä hukassa olevasta, hätääntyneestäkin
 ja väsyneestä lapsesta upeaksi nuoreksi naiseksi kasvu.
 Murrosikä vaatii omansa, 
sille on annettava rohkeasti aikaa, kuka mitenkin.
Vaikeita mutta väistämättömiä päätöksiä,
 puhumattomuutta,
 hiljaista hiipivää valoa, uskoa huomiseen, rakkautta ja luottamusta,
  ja niin sitä tullaan pahimmistakin ahdingoista läpi.
Yhdessä!
Lauantaina näin lapseni uljaana, rohkeana, itsetuntoisena, 
hymyilevänä ja avoimena.
 Tiesin, että olimme selvinneet.
 Ja minä sain kokea sen kaiken hänen rinnallaan
 ja häntä katseella seuratessani.

Sunnuntaina sain facemuiston neljän vuoden takaa,
 muiston kun sain julkistaa tulevani mummiksi
 ja nyt tuo muisto tuli taas.
 Pyysin poikani perheeltä lupaa vauvauutisen julkaisuun,
 heidän sometuksensa kun on paljon vaisumpaa kuin minun. 
Sain luvan kertoa maailmalle, että lahjoista suurin on taas tulossa elämääni.
Saan kokea taas uudelleen mummiksi pääsemisen ihmeen


4,s lapseni, toinen poikani, erilaisempi kuin kukaan, 
oman tiensä kulkija, asioissaan optimistinen,
 kavereidensa ympäröimä, asuu isänsä kanssa ja etäisin luonani kävijä.
Mitäkö hänelle kuuluu, 
suunnittelee kaikkea, katsoo huomiseen, tulee käymään kun ehtii.

Sunnuntai aamuna avauduin töissä kaikesta siitä missä olen epäonnistunut elämässä
 ja missä elämä on mielestäni ollut epäreilu minua kohtaan.
 Helpolla en ole päässyt, käsittämättömiä asioita elämä on eteeni antanut
 enkä aina ole itsekkään toiminut lähellä olevia ihmisiä kohtaan niinkuin olisi pitänyt
 Kaikkia en ole pystynyt pelastamaan enkä rakastamaan
 niin paljon kuin olisi pitänyt saadakseni pitää heidät.

Tätä keskustelua käyn vielä moneen kertaan luojani kanssa tuolla metsässä.
Olen vajavainen monella tapaa, silti selvinnyt siitä kaikesta

 Nyt kun katson lapsiani..
Lapseni kulkevat omia polkujaan, ajattelevat itse, 
kulkevat edelleen rinnallani silti selvästi kohti omaa elämää.
 Olen hämmästynyt ja kiitollinen
Että juuri minä olen saanut tämän kaiken onnen osakseni,
 kaikkien näiden elämän kokemusten jälkeen saan tuntea tämmöistä onnea,
 Olemalla vain minä
Että elämä antaa niin paljon anteeksi, 
rakastaa ja uskoo minuun.


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tarina suunnanlöytäjästä

Olin tänään aamupäivällä koirien kanssa lenkillä taajama-alueella. 
Silloin tällöin vien koiria suosittujen koiralenkkien varrelle,
 jotta niillä olisi virikkeellisempää haisteltavaa kun hiljaisilla kotiteillä.

Kello ei ollut yhtätoista 
ja siinä jalkakäytävää kulkiessani näin jo kaukaa miehen, 
joka liikehti suurieleisesti.
 Mietin liekö alkujumppaa juoksulenkille, 
mutta ylilevoton liikehdintä sai epäilemään.
Jäin miettimään miten suoriutua miehen ohittamisesta
 mäyräkoiramme kun on ihmiskammoinen Virojoki taustastaan johtuen. 

Pitikö tämmönen tilanne nyt eteen tulla,
 ei meillä maalla vaan tämmöstä menoa. 
Mitkähän olivat miehen aikeet?
 Epäluulo kasvoi mitä lähemmäs kummallisesti kyykkivää ja huiskivaa miestä kävelimme.
Mies oli pongannut minut 
ja huitoi kuin olisi väyläohjeita saapuvalle veneelle rannalta antanut.
Päätin, siis ihan vaan koirien takia 
siirtyisin autotien puolelle
 ja toivoin parasta ohituksen suhteen.


Mies tajusi väistöni, puhutteli minua rouvaksi ja kysyi;
"Rouva, arvaa mitä mulla on täällä?" 
alkaen avata takkiaan kaivaen kainalostaan jotain,
 hetken jo ehdin säikähtää, 
Hitto, oltais vaan pysytty siellä syrjässä. 
Mun villi mielikuvitus ehti kuvitella jo vaikka mitä kainalosta löytyväksi 
ja säikähdys levisi vartaloon.

Miespä kaivoi kainalostaan vinettopullon, 
alkoi nauramaan kovaäänisesti 
"Tää on mun vatupassi, tästä mä saan suunnat!"

 Pullo keikkui kädessä iloisesti punaisen nesteen heiluessa puolelta toiselle. 
Muakin alkoi naurattaa, 
osittain helpotuksesta, osittain ilosta joka miehestä välittyi.
Seuraavaksi mies kysyi olenko läheltä,
 jolloin reippaasti vastasin
 eiku maalta.
Mies siihen, "no, siellä tuskin tämmösiä tulee vastaan kuin minä"
Miten ihmeessäme nyt käydään tää sama keskustelu nyt ääneen 
ventovieraan elämäniloisen kanssa,
 jonka olin  käynyt hetkeä aiemmin mielessäni.

Palasin takaisin jalkakäytävälle 
normaaliin askellukseen
 ja kun katsoin taakseni oli mies kadonnut.
Mutta hymy jäi kasvoilleni




tiistai 24. tammikuuta 2017

Oman elämänsä minä

Tässä ajassa on muodikastakin olla oman elämänsä sankari tai sankaritar, 
elää rohkeasti oman näköistä elämää, 
olla tietoinen siitä mitä haluaa ja mennä rohkeasti sitä kohti.
Persoonallisuus ratkaisee.


Oma elämä erivaihdeiden ja eri polkujen kautta on muuttunut hyvinkin maalaiseksi.
Lähellä olevat ihmiset ovat tehneet omaa muokkaustaan.

 Sana koti on saanut merkityksen jolle enää pelkkä koti sana yksinään riitä kuvaamaan;
 Lämpöä, turvallisuutta, pysyvyyttä, rohkeutta, lepoa. 
Koti on tunnetila,
 jossa oma elämä saa uuden turvallisen ulottuvuuden,
 minuuden.


Silti, ei elämä voi olla pelkkää itseä ja omaa rohkeutta.
On asioita, jotka pitää vaan hoitaa, jotta homma skulaa. 
Ei ihan voi olla kuin "Ellun kanat"
muuten tulee ehjä eteen niinkuin appiukkoni aina sanoo.

Omat askelmerkit ovat löytyneet, 
ikäkin on tehnyt tehtävänsä, onneksi niin.
Ei tarvitse miettiä miltä oma taivallus toisten silmissä näyttää.

Huomaan kuitenkin että elämän vauhdissa edelleen tulee hetkiä,
 tahtoa
 lähteä mukaan johonkin sellaiseen, joka ei lopulta ole oma juttu.
Toisten into vie mennessään, toisen ihmisen oma vahvuus hurmaa.
 On asioita, 
joita vieläkin itse luulee, että kaikkien kuuluu niin tehdä. 

Vaatii itsensä kuuntelua, ymmärtää miltä itsestä tuntuu
Vaatii pysähtymistä havaita oma tunne.
Vaatii rohkeutta sanoa ääneen oma tahto

Yhä harvemmin joudun näiden tilanteiden eteen,
 yhä useammin oma ääni on jo kuuluva.
Oma polku on ollut johdatteleva ja vahva,
 siitä ei niin vain enää pompita viereisille poluille.


Tehdä ihan omia ratkaisujaan
elää ihan oman näköistä elämää
Nähdä niitä ihmisiä joita haluaa
Koskettaa niitä eläimiä, jotka haluavat tulla kosketetuksi.

Hyväksyä nekin asiat,
 jotka vaan kuuluvat hyviin käytöstapohin
ja ihmisyyteen.
Olla läsnä, antamatta itseä pois.
Olla osa jotain ja olla vahva itselleen.

Olla minä
ja kulkea sinun vahvuutesi rinnalla,
ottamatta siitä mitään pois




keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Riittävän hyvä tähän keskiviikkoon

Surffailin aamulla somessa
Varsinkin instasta pidän paljon.
 Kuvia kauniista, oivaltavista, sisutustuksista, ihania siistejä koteja, 
joissa joulu jo kolkuttelee ovella.
Suloisia eläimiä
Salilla käyviä ihmisiä, jotka ovat kuulemma sinut kroppansa kanssa,
 onnellisia.
Ihmisiä, jotka hallitsevat ruokahimonsa ja ymmärtävät miten kroppa on temppeli.
Pidän inspiraatioista, joita kuvilla yritetään minun ammentaa.
Itsehän valitsen mitä somesta seuraan
Tykkään postata itsekin sinne tietyn mielikuvan kuvia omasta elämästäni.


Yhtäkkiä painan taas väärää nappulaa
 ja seuraava kuva olenkin minä itse keittiössäni.
Tässä ja nyt.
Hämmentävää ja raadollista niiden täydellisten kuvien jälkeen.
Minä,
 joka en vaan osa someselfieitä, enkä suodattimia
 enkä oikein edes ymmärrä miksi aikuiset niitä omia naamankuviaan someen tykittää



Kuvassa on aamukahvit juotu jo, ties monennet
 pieni pätkä myöhästynyttä isänpäivä sukkaa kudottuna
 siinä ohessa. 
Lapset kuskattuna kouluun ja tulet pannuhuoneessa.
Heräämisen yrittämistä ennen iltavuoroa,
 silmien alusista näkyy armottomasti  huono palautuminen vuorotyöstä.
Hiukset kampaamatta, jos se nyt mitään auttaa.
Eikä aamupalakaan tainnut olla elämää elvyttävää.


Hymyilen silti itselleni.
 Olen oikeassa paikassa.
Taustalla näkyy lähes valmis keittiö,
 remontti, jota kuvaa keskeneräisyys ja maksettava asuntolaina.
Sotkua, josta pitäisi saada tolkkua 
eikä vain roikkua tässä ennen iltavuoroa. 
Tekemättömiä asioita.
 Rojua, mitä kummallisesti voi sivuuttaa useampanakin päivänä
 ja kuvasta ne hyökkäävät silmiin.

Se kaikki mitä sotkuna
 näkyy on perheestäni ja elämästäni jääviä jälkiä.
Niistä jokaisella on syynsä, merkityksensä.
Ne ovat merkkejä arjesta, tavallisesta onnesta, 
rutiineista, jotka pitävät tätä arkista perhettä
 kasassa ja liikkeessä.

Tänään(kin) koitan olla parempi,
 lähes somen veroinen ;)
Sisimmässäni tiedän silti, että itseäni vastaan lopulta vain kilvoittelen.

Vain se miten itse itseäni kohtelen on se mikä merkitsee 
ja heijastuu ihmisiin ympärilläni

Tänään on hyvä päivä olla onnellinen,  
Riittävä
juuri tälläisenä
 Sinäkin, sellaisena kuin juuri nyt tätä luet.
Riittävä!
Iloista päivää myös sinulle <3



maanantai 7. marraskuuta 2016

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla pysähdyt

Pidän itseäni meri-ihmisenä, niin minulle on lapsena opetettu. 
Toiset isovanhemmat ovat saarelaisia, joille meri oli koti ja elinkeino.
Toisten isovanhempien kanssa tehdyt saariretket ovat kultaisina muistoissani.
Kuinka hyvältä edelleenkin tuoksuu löpö, kun sen haju osuu nenääni. 
Muistan, miten vaari kammesta kääntäen käynnisti vanhan meriläisen, piti olla nätisti ja paikallaan, Kuunnella vaarin kiroilut jos moottori ei heti käynnistynytkään. 
Ikinä en muista että rannalle olisi jääty, että olisi pitänyt eväiden kanssa palata takaisin kotiin.
Ja siellä saaressa, 
siellä paistoi aina tietenkin aurinko, kallio oli kuuma ja meri lämmin, perhe oli hyväntuulinen 
ja rieska maailman parasta. 
Mummi leikkasi sen rintaansa vasten veitsenterä itseään kohden, 
vieläkään en ole niin  vanha, että uskaltaisin niin tehdä. 
Tosin mieheni sanoo, että kuolisin nälkään leivän viereen, sillä niin surkea leivänleikkaaja olen, meillä 70-luvun lapsilla kun oli kodinkoneena veivattava leivänleikkuri,
 ensiaskel uusavuttomuuteen.

Olen aina ajatellut, että metsä tai meri,
 että ne olisivat jotenkin valinta, vähän kuin  että oletko koira -vai  kissa-ihminen,
 rakastatko kesää vai talvea, kummassa sielusi lepää, metsässä vai merellä?
Nyt asuessani metsänreunassa, olen vasta oikeasti tutustunut metsään.
Itsellämme sitä on omana vain pieni tilkku, mutta asun hyvin hoidetun metsänreunalla, 
jota emme itse omista, mutta jota saan pitää rakkaana.
Tunteita ilman omistamisen taakkaa.
Pidän siitä tunteesta.

Metsässä tietty polku, jota tallaan koirien kanssa . 
Olen huomannut että on tärkeää pysyä polulla, sitä en vielä tiedä miksi. 
Yhdessä kohtaa kadotan polun aina, tiedän sen jo etukäteen, 
valmistaudun henkisesti polun katoamiseen, etsin ja tunnen kummallista onnea kun pääsen polulle takaisin.


Metsäpolullani kohta minne risteää useampi polku, 
 kohdassa on jotain maagista ja kirkkomainen tunnelma.
 Minun kuuluu käydä usein siinä kohdassa, pysähtyä ja katsella taivasta ja ennenkaikkea kuunnella. 
Kuuntelen mitä metsästä kuuluu,
mitä minusta kuuluu. 
Metsässä on helppo olla minä,
 siellä on eriminä kuin kaupungissa, siellä olen todellisempi,
 rohkeampi omille ajatuksilleni.
 Siellä murheet ovat pienempiä ja maailma puhdas.

 Metsä jatkuu loputtomiin, oletan niin, koska aina sinne on mahdollista eksyä,
 jopa kadota.


Rakastan puita, ihailen niiden elinvoimaa. 
Eniten hämmennyn niistä pienistä männynaluista polulla,
 kuinka sitkeästi ne ovatkaan päättäneet pärjätä,
                             vaikka elämän loppuminen on vain askeleen päässä tallautumisesta,
eivät ne tiedä eivätkä pelkää tuhoutumista, sitkeästi vain nostavat pientä hentoa tupsulatvaansa 
kohti valoa. 
Niille valo ja sade ovat kaikki, eivät ne muuta tarvitse eivätkä muusta murehdi.


On nollaavaa maata enkeliasennossa polkujen risteyksessä,
 parasta talvella kun ei tarvitse pelätä öttiäisiä. 
Kuunnella kuuluuko mitään,
 katsella heiluvia puiden latvoja kuinka ne ovat kuin portti taivaaseen. 
Katsella aukosta näkyviä pilviä ja taivaan äärettömyyttä.
 Hetken taivas ja maa ovat yhtä 
ja saan kokea siitä pienen iäisyyden.


Merellä voi tuntea näitä samoja vapauden ja yhteenkuulumisen tunteita 
maustettuna terveellä pelolla ja kunnioituksella.
 Nekin tunteet ovat käsittämättömän hienoja ja ikiaisia.
Miksihän ihmeessä olen joskus luullut, että pitäisi valita. 

Meissä on kaikki, 
metsä ja meri, taivas ja maa 
ja kaikelle on aikansa.
Niin se on hyvä, niin sen kuuluu olla


tiistai 25. lokakuuta 2016

Kattona tähtitaivas kaukana kaikesta

Jokainen muuttolintujen ylilento on ollut jäähyväinen, jonka alla on pitänyt hiljentyä.
 "Me lähdetään, koita sinä selvitä."

Pidän pimeydestä, rakastan tähtitaivasta.
Olen luvannut itselleni, että jokaisella saunasta tulomatkalla otan pienen oman hetkeni,
  pysähdyn tähtitaivaan alle.
Päätös, jota ei tarvitse erikseen muistaa.
 Tähtitaivas on ajaton ja  lumoava.
Jokaisen oma eikä kukaan sitä omista
 
Reilut neljä vuotta täällä on rempattu, väännetty ja käännetty tätä taloa meidän näköiseksi.
Remontit ovat tuoneet meidät nykyaikaan ja mukavuuteen. On lämmintä lattiaa, nopea hella, vessat..
Siltihän ne ovat nykyaikaisia normaaleja toiveita omalta kodiltaan.
 
Joskus muuttaessa ajattelin, että jotain luxusta olemme oikeutettuja saamaan,
koska suostumme asumaan täällä pimeässä, ei missään, kaukana kaikesta.
Mutta luxushan onkin juuri se mitä aluksi eniten pelkäsin.
Lapsillekin osittain,
mutta kyllähän heitä pitkä välimatka keskustaan ja ylipäänsä joka paikkaan ärsyttää.
Nyt (jo) on tullut aika sille nykyaikaiselle luxukselle;
mukavuusalueeksi nimittämämme saunanterassi hahmottuu hiljalleen.
 
Terassinkantta ei enää tänä syksynä ehdi kasata,
 mutta palju rakentuu tekijänsä käsissä hiljalleen.
 Kuvittelen mukavuusalueen olevan ensi talvena pieni alue,
jossa askeleita valaisevat öljylamput
 ja jossa polku paljulle on tehty lavoista.
Itäreuna alueesta rajaantuu lammasaitaukseen.
 
 
 Länsireuna, jonne aurinko laskee
 rajautuu autotiehen.
 Haastetta on saada jonkinlainen näkösuoja autoihin nähden menettämättä
 ilta-auringon viimeisiä säteitä.
 
 
 On hauskaa rakentaa ja suunnitella,
 kun kuitenkin käytäntö
 ja tässä tapauksessa luonto vasta näyttää miten ideat sulautuvat käytäntöön.
 
Eilen istuttelimme kylmässä tuulessa kuusiaitaa pohjoispuolelle.
Kuusien paras istutusaika on kuulemma vapun ja juhannuksen välinen aika, mutta unelmoijat voivat niitä näköjään istuttaa juuri ennen marraskuutakin.
Kuusiaidan istuttamisessa oli jotain hämmentävän ikiaikaista,
 jos niistä yksikin selviää vuosien päähän, jotain näkyvää minusta jää sen myötä olevaksi.
 
 
 

 
Raamit terassille on meidän suunnittelemat,
 mutta luoja antaa sille mielentilan.
Katto ja valaistus vaihtuu vuodenaikojen mukaan.
Ja hetken tähtitaivas on vain meidän.
 

tiistai 23. elokuuta 2016

Mamman vanhat kangaspuut

Kun jotain tekemistään rakastaa ja antaa työlle sydämensä ja tahtonsa,
 niin jääkö käden jälkiin ja esineisiin omaa energiaa?
Hyvää tahtoa ja lämpöä?
 
 
Kun saa entisen ihmisen rakkaan harrastevälineen
 kaikkine tykötarpeineen,
 on  siinä aika suuren äärellä.
 
 
 
Millään en malttaisi odottaa oppimisen alkamista.
 

 
Nämä kangaspuut ovat mieheni mamman vanhat,
sisältä lämpimästä haettu meille mamman lapsuudenkotiin.
 
Taas kerran saan olla kiitollisen nöyrä näiden tarinoiden jatkuvuuden edessä.
 

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Muutoksen tuulia..


Lapsemme lopetti keväällä intensiivisen uintiharrastuksensa.
Hänen elämänkokoinen päätöksensä, 
joka ei tullut meille vanhemmille lopulta enää yllätyksenä.


Vaikka se oli lapsen harrastus,
 niin kyllähän se ohjasi vahvasti meidän vanhempien ajankäyttöä tämän remontin ohella.
Kuva sieltä aikojen alusta
Kesällä välillä miehen kanssa tuijoteltiin toisiamme,
 että tunnetaankohan me enään ketään uinnin ulkopuolelta, 
Jokainen jonka lapsi harrastaa ja on vielä vuorotyöläinen,
 tietää miten huonoksi ystäväksi sitä muuttuu harrastuksen ulkopuolisille ystäville.

Yht´äkkiä loppukesästä vanhoja ja uusia ystäviä 
alkoi putkahdella elämään erilaisista yhteyksistä.
Huikeita ihmisiä,
 joista jokaista olen tainnut tuijotella, kuunnella ja ihailla kuin taideteosta, 
että minä saan hänenkin elämäntapaansa ja ajatuksiinsa tutustua.

Terkkuja ja valtavan iso kiitos
 tätäkin kautta ihan jokaiselle, 
jonka kanssa olemme saaneet aikaa pysäyttää
 ja päätä nollata tänä kesänä. 
Kiitos, että olette.
 Me tarvitaan teitä <3



 Samalla tämä muutos on antanut parisuhteelleemme uutta omaa aikaa, 
ei enää harkka -tai kisakuskauksia,
ei enää lapset edellä joka aikataulutusta,
 hyvin teinit itse jo itseään liikuttaa.

Ja luojalle Kiitos, 
ihan hauska parisuhde sieltä 
ankarasta ajanhampaanraosta onkin löytynyt.


Itse aion toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni, 
opetella kutomaan räsymattoja.
Olen ihan friikki räsymattoihin.
Olen haalinut 
sekä oman sukuni naisten tekemiä mattoja, 
että miehen suvun puolelta.
Ja voin sanoa, että yksikään matto ei ole ylimääräinen.
Nyt näyttäisi olevan minun oma aikani päästä osaksi tätä perinnettä




Rakastan kesäistä mattorantaa, 
voin olla siellä tuntikausia, 
höpötellä ihmisten kanssa joita en tunne,
 palvoa aurinkoa termoskannun kanssa 
ja syödä yhteisiä eväitä lokkien kanssa. 
 Nauttia mäntysuovan ja meriveden antamasta puhtaasta tuoksusta matossa, 
jonka joku on arvokkaalla ajallaan tehnyt.
Hieno kädentaito




Tervetuloa syksy ja elämän jatkuvuus