.. kaksi hra perijää saivat taas metsäviirunsa piirun verran solmuun ja samalla kaikkien suunnitelmat jäihin.
Mun vahvuuksia ei todellakaan ole maltti tai odottaminen tälläisissä asioissa.. Mun on vaikea käsittää ihmisiä, joiden on niin vaikea antaa itseltä mitään toiselle, että mielummin on vaikka ilman itsekkin kunhan toinen ei vain saa enemmän..
Eilen pitelin siis taas tulia talossa, joka ei mitenkään ole minun. Mulla on kummallinen taito kiintyä taloihin ja paikkoihin, ajattelen että jos se kaikki on ollut rakasta jollekkin, mun velvollisuus niitä menneitä ihmisiä kohtaan on jatkaa välittämistä.
Niimpä minä siellä parin tunnin välein huuhkin ja touhusin ja samalla ihmettelin lihavoituvia lampaitani.
Saaressa ollessani tunnen aina suurta yhteenkuuluvuutta siihen taloon ja menneisyyteen. Koen usein vahvaa läsnäoloa ja että minut hyväksytään siellä ja että olen rakastettu. Sitä on vaikea selittää, se vain on niin.
Tavastilan talo on minulle edelleen arvoitus, sen entinen asukas oli voimakas mies ja sitä voimaa tunnen siellä edelleen, en tiedä kuuluuko minun edes koskaan olla osa sen talon tarinaa.
Jonain varhaisena aamuna huomasin sanoneeni ääneen huomenen kun astuin sisään, - kylään minä olen edelleen alitajunnassa menevinäni.
Eilen kävin pimeän aikaan laittamassa pellit kiinni ja minua pelotti siellä pimeässä, en yhtään tiedä mikä.
Uskon siihen että asiat ratkeavat aina jotenkin ja tämäkin selviää, turha tässä on etukäteen itkeä.
Näen niin paljon oikeaa murhetta ympärillä ettei tälläisestä edes kehtaa valittaa vaikka välillä surun kyynel tippuukin poskille,
niin monta haavetta ja unelmaa kuitenkin on jo sidoksissa tuohon paikkaan ja vaikea mun on jotenkin tästä vastuustakaan enää irrottaa..
Peloista huolimatta taidan olla rakastunut
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Olen mielissäni kommentistasi.
Kiitos ja tulethan taas takaisinkin ;)